keskiviikkona, kesäkuuta 8

Normaalielämää osa 2

Maaliskuussa oli kylmä! Heppa- ajelulla päiväkodin talvitapahtumassa!

Pitäisi kai suosiolla lopettaa koko blogi, kun päivittäminen on näin vaikeaa. En millään keksi jujua tähän hommaan, lisäksi sisäinen tutkiskeluni paljasti, etten raski lopettaa bloggaamista. Se pistäisi ikään kuin koko Shanghai – kokemuksen mappi ö:hön, poistaisi sen elämästäni. Nytkin tuntuu siltä, etten ole missään ollutkaan ja kaksi vuotta on hävinnyt elämästäni. Siksipä tekohengitän tätä tuotostani ainakin jonkin aikaa, kunnes pääsen eroon pahimmasta luopumisen tuskasta. Sitten pistän pillit pussiin ja siirryn jonkun enemmän omalta tuntuvan jutun paariin.

Joskus, harvoin, meillä leivotaan!

Mitäs meidän normaalielämään siteen kuuluu? Eipä kai juuri mitään ihmeellistä. Kodin sisältä olemme siirtyneet möyrimään ulos, harventaneet pihamme kasvustoa, rapsutelleet, kuoputtaneet, haravoineet ja muutama viikko sitten aloittaneet myös terassiprojektin. Pihallamme ei ollut mitään paikkaa grillille ja pöydälle, ja samasta ongelmasta kärsivät myös naapurimme. Niinpä löimme hynttyyt yhteen ja nyt kolmen asunnon edessä seisovat komeat terassit, tai siis ainakin viimeisten lautojen ja ruuvien löydettyä omat paikkansa. Kesällä saammekin toivottavasti nauttia ihanista säistä aurinkoisilla terasseillamme.

Terassipohjan tekemiseen käytettiin vähän miestä vahvempaa!

Terassi seisoo nyt niin tukevalla pohjalla, että luulempa pahemman myrskyn vievän ennemminkin talon kuin terassin mukanaan.

Tytöt auttavat kaiteen asennuksessa!

Shanghaista kaipaan tällä hetkellä ystäviä ja lämpöä, siis sitä tuskaisen kuumaa, ahdistavaa ja hiostavaa hellettä. Vaikka en mikään tropiikin ystävä olekaan, kyllä se kylmän kalsean ilman voittaa. Näyttäähän Suomen kesäkin juuri nyt parastaan, mutta tieto siitä, että ilma voi olla viikon päästä ihan jotain muuta ahdistaa. Välillä mieleeni on hiipinyt myös ikävä Seelan leikkikoulua, tai leikkikouluun liittyviä ihmisiä, kohtaan. Tuo tunne puski pintaan Japanin noustessa otsikoihin, olihan suurin osa koulun aktiivisista vanhemmista japanilaisia. Mutta siis varsinaisesti elämääni Shanghaissa en ole kaivannut.

Ellan ihkaensimmäinen kevätjuhla. Hienosti meni laulut ja tanssit!

Ellan Kiina- kaipuu on sen sijaan välillä ihan käsittämätöntä. Pääsiäisen aikaan Ella luopui vihdoin tutistaan, mikä sai aikaan valtavan Kiina- ja ayi – kaipuun. En tiedä, ajatteleeko Ella, että ayi kyllä antaisi ihan varmasti tutin takaisin (ja niin muuten varmasti antaisikin!), vai laukaisiko tutista luopuminen jonkun ayista luopumisen tuskan. En tiedä, mutta pääsiäisestä asti Ella on kysellyt ayin perään aina surun pukatessa pintaan. Ella sanoo myös usein, että häntä itkettää, koska ayi meni takaisin Kiinaan. Haluaisin oikeasti tietää, kaipaako Ella ayia tai elämäämme Shanghaissa, vai onko tuo vain tekosyy itkuun. Entäs jos nyt kävisimme Shanghaissa, muistaisiko Ella enää koko paikkaa, olisiko iloinen nähdessään ayin jne.? Tuota en voi tietää.

Äiti, Mama, Mom, kaikki käy! Seelan tekemä ihana äitienpäiväkortti!

Kiina on pyyhkiytynyt pois elämästämme myös Kallen töiden puolesta, sillä Kalle siirtyi pari viikkoa sitten uudelle työantajalle. Minä en pane pahakseni, sillä eivät nuo viikon- pari kestävät yh- pätkät mitään herkkua olleet. Aika näyttää, paljonko uusi homma vaatii reissaamista, mutta olettamus on, ettei ainakaan 25 % työajasta. Kaikin puolin elämme siis tylsää, tasapaksua lapsiperheen arkea kesälomaa odotellessa.

Lupasin edellisellä kerralla kirjoitella Suomen ärsytyksiä ja ihastuksia sekä hankintojen viisautta ja turhuutta. Oudoin, odottamattomin ja pahin ärsytys oli ehdottomasti se, että ymmärsin yhtäkkiä kaiken, mitä ihmiset ympärilläni puhuivat. Niin monta kertaa meinasin räjähtää kaupassa, kassajonossa, bussissa tms. ihmisille, että pitäisivät päänsä kiinni. Tuntui, että ihmiset valittavat ja nipottavat ihmeellisistä asioista. Lisäksi tuntui, että ihmiset kertovat todella tyhmää juttua (lähinnä teinit) ja olisi tehnyt mieli puuttua heidän keskusteluihin. Tokihan nuo asiat varmasti ärsyttäisivät Kiinassakin, jos vain ymmärtäisi, mitä muut puhuvat. Tajusin, että on kamalan vapauttaa, kun sai elää täysin pimennossa ympäristön jutuista. Informaatiotulva oli Kiinassa älyttömän paljon pienempi, mikä oli jollain tapaa kamalan helpottavaa. No, eipä ole varmaan itsellenikään tuo typerien juttujen kertominen, nipottaminen ja valitaminen enää kovin vaikeaa.

Yksi iloinen kiinailmiö omassa arjessani on ollut se, etten katso enää telkkaria. Kiinassa katselin ainoastaan elokuvia sekä Greyn Anatomian, Weedsin ja Las Vegasin kaikki julkaistut tuotantokaude DVD:ltä. Sarjojen viikoittaisesta seuraamisesta vieraannuin täysin. Tuo on jäänyt päälle, ja nykyään katsonkin lähinnä uutiset. Tokihan lösähdän välillä sohvalle makaamaan ja tuijotan telkkaria, mutta yhä useammin huomaan lueskelevani mieluummin sanomalehtiä tai kirjoja. En minä mikään tv- friikki ennen shanghainelämäänikään ollut, mutta silti tuntuu, että iltaisin on aikaa vaikka mihin, kun tv ja tietokone ovat pois pelistä.

Prisman ja CM:n perjantairuuhkat ovat nautinnollinen kokemus Gubein Carrefourin jälkeen. Pieni jonotus kassalla sekä muutama kauppakärry ja ihminen siellä täällä eivät häiritse yhtään. Kukaan ei tongi kauppakärryjäni, huohota niskaan, aja kärryillä nilkoilleni (ainakaan tahallaan), ärsytä lapsiani jne.

Entäs ne hankinnat sitten? Muistatteko, kun teetin kontintäyttöpuuhissani verhoja? Ne ovat aivan loistavat. Takkahuoneen verhot olivat hieman liian pitkät, sillä pikkuikkunaa ei jäänyt verhon takaa näkyviin ollenkaan. No, yksi laskos ylös, ja ovat aivan täydelliset. Jos siis koti odottaa Suomessa, ikkunoiden mitat ovat tiedossa, niin ei kun lakanamarkkinoille verhoja teettämään. Tuskaista ja turhauttavaa puuhaa, mutta kannattavaa. Suosittelen myös kaikkien pienien huonekalujen, jakkaroiden, pikkupöytien, pikkuhyllyjen yms. teettämistä. Niitä on helppo sijoittaa melkein paikkaan kuin paikkaa, eivätkä ne vaadi juuri tietylle huonekalulle suunniteltua paikkaa.

Kaksi valkoista BoConceptin Lugo -sohvaa teetettiin "copy this" -menetelmällä. Ikkunoissa on lakanamarkkinoilla teetetyt laskosverhot, taustalla oleva musta lamppu ja jakkara kukan alla ovat myös hyviä hankintoja Kiinasta.

Takkahuoneen verhot on lakanamarkkinoilta. Kiinalaiset neitokaiset eivät ymmärtäneet, kuinka joku voi haluta valelaskokset. Lopulta taittelin mallin paperista ja totesin "minä haluan, sinä teet".

Sen sijaan kaiken pikkuisen, ”saatan ehkä joskus tarvita tätä” –sälän olisi voinut jättää hankkimatta. Vaikka asuntomme ei ollut Kiinassakaan mikään kovin iso, oli meillä siellä huomattavasti vähemmän tavaraa. Lähes kaikilla on oletettavasti Suomessa enemmän romua ja vähemmän tilaa. Tai ainakin näin oli meillä. Säilytystilaa oli molemmissa kodeissa varmaan saman verran, mutta kummasti sitä romua oli Kiinassa vähemmän, kun menimme sinne kolmen kuution kanssa. Kun palasimme Suomeen, oli mukanamme kontillinen tavaraa, minkä lisäksi kotimaassa odotti yksi varastollinen rompetta ja lisäksi kaikki sukulaisten nurkat, minne olimme romujamme varastoineet. Kun nuo kaikki liittää yhteen, on sitä tavaraa uskomattoman paljon. Suosittelisinkin siis ostamaan vain kaikkea tarpeellista, lopun saa Suomestakin, jos oikein kovasti haluaa.

Normaalielämmämme on siis edelleen normaalia. Seela on kuin pahempikin varhaisteini, Ella edelleen lauhkea kuin lammas siskoonsa verrattuna. Menen iltaisin aivan liian myöhään nukkumaan, liikun liian vähän, työt tökkivät ajoittain, elämä tuntuu jämähtäneeltä, siivoan, laitan ruokaa ja pyykkään liian harvoin, mutta edelleen tämä on kivaa. Ja, mikä parasta, on ihan oikeasti koko ajan tekemistä. Ei tarvitse aloittaa aamua tai viikonloppua sillä shanghainelämän ikuisella kysymyksellä "Mitähän tekisi/ Millähän sitä aikansa kuluttaisi?". Joo-o, tuota ongelmaa ei ole ollut sitten Suomeen paluun :)

keskiviikkona, helmikuuta 23

Normaalielämää osa 1

Shanghainelämä lienee vaihtunut normaalielämäksi, kun blogi –inspiraatio on ollut hukassa. Kiinassa sain ideat kirjoituksiini näkemästäni, kokemastani tai kuulemastani. Pyörittelin asiaa muutaman päivän mielessäni, kunnes oksensin tekstin ruudulle. Nyt ideat ovat vähissä ja oksennusrefleksikin kadonnut. Johtuneeko sitten siitä, että normaalielämästä kirjoittelu tuntuu jokseenkin mielenkiinnottomalta, ja työkseni saan oksennella ihan tarpeekseni, eikä se vapaa- ajalla jaksa innostaa. Päivämme täyttyvät tällä hetkellä työ-/päiväkotirumbasta, kotitöistä, uhmasta, ilonkiljahduksista, kavereista, ulkoilusta, raivokohtauksista, remontista, kaupassa käynneistä, Kiinan reissuista jne. Siis siitä perusarjesta, mitä Shanghaissa kaipasin. Ja niin imelältä kuin se kuulostaakin, on tämä sitten vaan niin ihanaa, niin normaalia!

Seela elämänsä ensimmäisen kerran luistimilla. Seela ilmoitti, että täytyy ehkä katsoa vielä hieman lisää taitoluistelua, että tulee paremmaksi. Niinhän se menee...

Ella aloitti luistelu -uransa hieman siskoaan aiemmin!

Paluun ajoitus jouluun oli hyvä idea. Saimme huijattua lapset kuin varkain Suomeen, sillä ympärillä oli paljon jännitystä ja sutinaa, ihmisiä, touhuja, herkkuja ja lahjoja. Kukaan ei jaksanut muistella Shanghaita. Ainoita ongelmia olivat kylmyys ja lumi. Seela vihasi kylmää ja Ella lunta. Ellaa en saanut ulos kuin muutamiksi minuuteiksi, minkä jälkeen alkoi armoton ”Ella haluaa sisälle” –kitinä. Seelalla meni yllättävän pitkään tottua kylmään, tai oikeastaan siihen, ettei ulkona voi vain istuskella, jos pakkasta on 25 astetta. No, täytyy sanoa, etten minäkään ihan täysillä noista pakkasista nauttinut, enkä muistanut, kuinka jumalattoman pimeää Suomessa on keskitalvella.

Ella ulkoilee, vaikkei siitä vieläkään erityisemmin pidä!

Seela pulkkamäessä!

Loppiaisena muutimme omaan kotiin, vaikka kontti seilasi maailman merillä ja remontti oli kesken. Koko tammikuu olikin yhtä kaaosta. Remontoimme, sairastimme, Kalle reissasi Kiinassa, purimme konttia, treenasimme päiväkotia, siivosimme, puunasimme ja kuurasimme. Itse luulin lähinnä tulevani hulluksi, sillä kaaoksensietokykyni on aika olematon. Se, oliko tuo kaaos vain pääni sisällä, ja johtuiko se jonkinlaisesta paluuahdistuksesta, ei ole vielä selvinnyt. Oman lisämausteen tuohon antoi Seelan järkyttävä protestiraivo muutosta kohtaan. Onneksi kaiken kaaoksen keskellä ymmärsin, että kaikki on vain väliaikaista ja lopulta helpottaa. Kun kuvailin tuntemuksiani Kallella, hän totesi menon olevan ihan samaa kuin Kiinaan muutettuamme. Ja kun tarkemmin ajattelin, totesin, että koin aivan samoja tuntemuksia tammikuussa 2009. Nyt tuntemukset onneksi lievenivät ja hävisivät huomattavasti nopeammin.

Tammikuun lopussa tytöt aloittivat päiväkotiuransa. Seela astui sisään ”luokkaansa” ja ilmoitti, että voisin lähteä, hän jää yksin koko päiväksi. Sehän sujui helposti ja vaivattomasti. Ella on mennyt alusta asti päikkyyn reippaasti ja iloisesti. Parin viikon jälkeen Ellalle selvisi, ettei tämä ollutkaan ohimenevä harrastus ja tyttö alkoi protestoida tarhaan lähtöä. Ellamaiseen tapaan protesti oli kuitenkin vain pieni inahdus ja ilmoitus, ettei oikein huvita. Tällä viikolla tuokin on jäänyt pois, ja eräänä aamuna Ella jopa ilmoitti haluavansa kenguruun (Ellan ryhmä). Melkein puolet tarhan lapsista on kokonaan tai osittain ulkomaalaistaustaisia. Minusta tuo on hienoa. Shanghaissa minulla meni noin puoli vuotta siihen, että opin hymyilemään posket krampissa ja jauhamaan smalltalkia leikkikoulussa vanhempien ja lasten kanssa. Tuota samaa yritin päiväkodissakin, mistä sain luultavasti lähinnä hullun maineen. Hyvin nopeasti minulle selvisi, että lapset täytyy viedä päiväkotiin puhumatta sanaakaan, ja hymyily se vasta pahasta onkin. Minä en kuitenkaan luovuta, vaan toivotan edelleen huomenet ja moikat, ja joskus rohkenen jopa yrittää pientä keskustelua vanhempien ja lasten kanssa.

Tammikuun kaaosta lukuun ottamatta, paluu on siis ollut onnistunut. Olen kaivannut shanghainelämääni kerran, kiinalaisen uuden vuoden aikaan. Tiesin, että tuolloin olisimme löhöilleet palmun alla lämpimässä, mikäli olisimme jatkaneet shanghainelämäämme. Melko pinnallinen kaipaus, eli sen voinee jättää omaan arvoonsa. Aluksi tunsin itseni ulkopuoliseksi lähes kaikkialla, nyt tuokin tunne on pikkuhiljaa hiipumassa pois. Töiden aloitus teki tosi hyvää, pääsin kertaheitolla mukaan normaalielämään. Olen seurannut paluumuuttajien blogeja sekä jutellut palaajien kanssa. Olen tullut siihen tulokseen, että paluu on helpompaa, mikäli on joku juttu, mihin palata. Oma koti, työpaikka, opiskelupaikka tms. Jos tuota ”juttua” ei ole, on paluu, ainakin oman analyysini perusteella, selvästi hankalampaa.

Nyt, kun pääsin vauhtiin, lupaan kirjoitella teille vielä lisää aiheesta normaalielämä, missä käsittelen ihastuttavia ja ärsyttäviä asioita Suomessa, mutta myös siitä, mitä olisi kannattanut ostaa Kiinasta ja erityisesti siitä, mitä EI olisi kannattanut ostaa :)

keskiviikkona, joulukuuta 15

Olipas kokemus!

Tulipas sekin koettua, että Shanghain katot, puut ja pensaat värjäytyvät lumesta valkoisiksi ja koko kaupunki on kaaoksen vallassa. Onhan kahtena aiempanakin talvena lunta sadellut, mutta lähinnä niin, että on voinut todeta taivaalla leijailevan muutamia lumihiutaleita. Ei niin kuin tänään, että lunta on satanut lähes koko päivän. Viime viikolla mietiskelin usein, kuinka ihana ilma täällä on, aurinkoista ja lämmintä. Tänään karu totuus kirjaimellisesti iski vasten kasvoja, tulee se talvi myös Shanghaihin, ja ihan joka ikinen vuosi.

Aamulla nappasin Ellan mukaan viedessäni Seelaa leikkikouluun, sillä suuntasimme koulusta suoraan lääkäriin. Ellalla on ollut ihan kaamea yskä monta päivää, eilen nousi kuume ja yö meni suoraa huutoa kuunnellessa. Lääkäri totesi, että korvat, keuhkot ja kurkku ovat ok, joten kyseessä lienee joku kaupungissa jylläävistä viruksista. Naureskelin lääkärille, että kävin aivan samojen oireiden vuoksi Seelan kanssa hänen luonaan juuri ennen lähtöämme kesälomalle Suomeen, joten lienee tullut tavaksi sairastua epämääräiseen virustautiin juuri ennen Suomeen lentoa. No, toivotaan, että tauti pysyy kurissa, eikä ainakaan pahene ennen lauantaita ja, että me muut pysymme terveinä.

Seelallakin on ollut kova yskä, mikä on onneksi paranemaan päin. Huomenna vietetään koulun joulujuhlaa, missä jokainen lapsi esittää yhden laulun. Seela ja Marcus laulavat englanniksi, muut lapset, joiden äidinkieli on englanti, laulavat kiinaksi. Olin ihan varma, ettei Seela suostu laulamaan yksin, mutta ainakin tänään on vielä ollut into ihan piukassa lauluesitystä kohtaan. Perjantaina leikkikoulussa vietetäänkin Seelan läksiäisiä pizza- party -teemalla. Huomenna alkaa myös se loputon pillittäminen, kun on jäähyväisten aika. Tänään saatiinkin jo vuodattaa muutama kyynel Tarjalla!

Lauantaina lauleskelimme kauneimpia joululauluja Shanghain suomalaisten kanssa. Seela kuunteli laulantaa täysin haltioituneena, kuten viime vuonnakin. Eikä Ellakaan tainnut kovin kylmäksi jäädä, sillä totesi laulattajana toimineen pappi Juri Veikkolan olevan yhtä ihana kuin Lauri Tähkä. Mies ja kitara on selvästi yhdistelmä, mistä meidän tytöt tykkäävät :) Pitäisiköhän huolestua? Tilaisuus järjestettiin tänä vuonna Aalto-Tongji Design Factoryssa, mikä on Aalto -yliopiston ja shanghailaisen Tongji -yliopiston yhteistyön tulosta. Itse olin aiemmin kuullut ainoastaan Aalto on Tracks -tempauksesta, mutta kuulimpahan nyt hieman lisää. Yksi shanghainelämän ehdottomasti parhaista puolista on juuri se, että pääsee tutustumaan paikkoihin ja asioihin, mihin ei ikinä Suomesta käsin pääsisi. Mutta tuo lienee juuri se syy, miksi ihmiset itsensä ulkomaille raahaavat!

Sunnuntana vietettiin Jackin synttäreitä. Paikalle oli kutsuttu koko koululuokka, minkä lisäksi lapset koulubussista sekä Seela ja Ella. Minut ja Kalle nakitettiin paimentamaan porukkaa ja pitämään kaaos kasassa. Hyvin meni ja hauskaa oli, etenkin siinä vaiheessa, kun paukutimme piñataa aikuisvoimin, jotta saimme karkit lopultakin ropisemaan lattialle. Synttäreiden jälkeen istuskelimme vielä olut- ja viinilasillisten ääressä keskustelemassa siitä, kuinka kaameaa elämä on Suomen talvessa. Lopulta Terry ja Sharlene tulivat tulokseen, että muutamme oletettavasti puolen vuoden päästä takaisin, kun olemme niin kypsiä tekemään lumitöitä, skrabaamaan auton ikkunoita, raahaamaan lapsia päiväkotiin jne. No, AIKA kypsä saan olla, että palaisin, ja onneksi menemme joulun jälkeen jo hurjaa vauhtia kohti kesää.

Shanghainelämä, tämä ihana ja kamala kokemus, alkaa vähitellen vedellä viimeisiään. Empä osannut etukäteen aavistaa, millaiseksi elämämme täällä muodostuu, mutta kukapa osaisi. Siksihän tänne lähdimme, ettei tarvitse jälkikäteen katua ja miettiä, olisiko sittenkin pitänyt. Ja nyt voin todeta, ettei todellakaan kaduta! Vaikka välillä onkin ollut kivistä ja kuoppaista, kaikki on ollut sen arvoista. Pääasiassa kaikki on kuitenkin ollut enemmän positiivista kuin negatiivista. Suosittelen kaikille syvästi shanghainelämän kokeilua, mikä mahdollisuus siihen tarjoutuu!

Mikäli kerkiän, kirjoittelen vielä yhden tekstin loppuviikostamme, muuten tämän blogin aktiivinen päivittäminen päättyy tähän. Omia ajatuksia selkiyttääkseni ja lukijoiden pyyntöä kunnioittaakseni yritän kyhätä muutaman tekstin Suomesta käsin siitä, kuinka paluu sujuu, miten elämämme asettuu (toivottavasti) urilleen, ja kuinka lapset kokevat paluun. Sen kuitenkin tiedän jo nyt, että Suomeen/ töihin palattuani ja Kallen oleillessa ison osan työajastaan Kiinassa, minulla ei yksinkertaisesti riitä aikaa koneen ääressä istuskeluun. Ja jotenkin tuntuu, että oman elämän, ajatusten ja tuntemusten jakaminen Suomesta käsin on liian henkilökohtaista.

Olisi kiva kuulla, kenen kanssa olen shanghainelämääni elänyt! Siksi minulla onkin pieni pyyntö, että jättäisit kommenttilootaan jäljen istestäsi!

perjantaina, joulukuuta 10

Kiitettävä lopputulos!

En keksi mitään muuttoon liittyvää kirjoitettavaa, päässäni ei liiku mitään. Ei yhtään mitään. Olin kuvitellut, että muutto herättää isoja tunteita, mutta tällä hetkellä ei tunnu miltään. Paluuta ajatellessani mietin edelleen pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta ilman suurempia ponnisteluja en oikeastaan edes mieti asiaa. En tiedä, johtuuko se siitä, että suurimmat myllerrykset kävivät pääni sisällä realisoidessani tavaroitamme, pakkaillessani ja tyhjentäessäni kotia, vai olenko alitajuntaisesti "kieltänyt" itseäni ajattelemasta koko asiaa. Siirrän murehtimisen tuonnemmaksi, eli siihen, kun mitään ei ole enää tehtävissä. Tuo ajatus nousi pintaan, kun jätin ensimmäiset jäähyväiset. Ystäväni Lotta kävi kääntymässä Shanghaissa vajaan vuorokauden (kiitos Finnairin lakon) ennen uutta reissuaan. Pikaiset kahvittelut, kuulumisten vaihdot ja jäähyväiset. Suomessa tavataan, joskus! Äkkiä ovesta ulos, en halua ajatella enempää! Ja montakohan sataa tuntia olemme istuneet 1, 5 vuoden aikana kahvikuppostemme ääressä ja pohtineet syntyjä syviä.

Tiistaina vietimme Suomi -muskarilaisten kanssa pikkujouluja. Syömisen jälkeen jatkoimme iltaa vielä parin lasillisen ääressä. Keskiviikkona kävin korjauttamassa lohkeaman hampaastani, mikä todettiin edellisellä hammaslääkärikäynnillä. Voi, että tuntui hienolta ilmoittaa, että antakaapas potilasrekisterini mukaani, en tule takaisin. En uskalla kirjoittaa "enää koskaan", vaikka kuinka tekisi mieleni! Hain myös tyttöjen tiedot heidän lääkäriltään, lähinnä syystä, että on osoittaa Suomessa jotain kättä pidempää, mikäli Seelan astma vaivaa edelleen.

Kuten jo aiemmin kirjoittelin, asetin shanghainelämälleni kolme tavoitetta. Kielitaidon parantaminen, kiinalaiseen elämänmenoon tutustuminen ja touhusta selviäminen ilman avioeroa. Tänään aloin pohtia, ovatko tavoitteeni todella täyttyneet. Tai olisiko ylipäänsä pitänyt tehdä jotain toisin, ettei tarvitsisi jälkikäteen katua tekemisiään tai ehkä enemmänkin tekemättä jättämisiään.

Kielitaito kohtaan olen ihan tyytyväinen. Joudun päivittäin puhumaan kiinaa ja englantia. Pärjään kiinallani arkipäiväisissä tilanteissa, syvällisemmistä keskusteluista voin vain haaveilla. Olisin ehkä voinut jatkaa kieliopintojani vielä tämän syksyn, mutta motivaationi oli täysin hukassa. Toisaalta viimeaikoina olen huomannut bongaavani aiempaa helpommin uusia sanoja lähinnä ayin ja lasten välisistä keskusteluista. Kiinan kielikorva on selvästi parantunut, vaikka häviääkin oletettavasti muutaman kuukauden päästä takaisin olemattomalle tasolleen.

Avioeroltakin taidamme välttyä, ellei paluu Suomeen aiheuta katastrofaalista kriisiä. Mutta, kuten kulttuurivalmennuksessakin todettiin, ulkomaille on turha lähteä parantamaan parisuhdettaan. Yhdyn tuohon täysin. Kun pakkaan vielä lisää taaperon ja pienen vauvan, niin eipä tämä mitään hanimuunia ole ollut. Sen verran rankkaa touhua, että mädän parisuhteen ylläpitäminen vaatisi melkoisia paukkuja!

Kiinaan ja kiinalaisiin tutustumista on vähän vaikeaa arvioida. Olisi ollut ihan huippua tutustua oikeisiin kiinalaisiin. Tuo vaatisi kuitenkin hyvää kielitaitoa, mitä minulla ei ole. Ainoa tietolähteeni on ollut kiinan opettajani, mutta hänestäkin näki selvästi, ettei hän pysty keskustelemaan asioista täysin rennosti. Isoveli valvoo kaikkialla, joten ihmisten on edelleen varottava sanomisiaan. Olisi vain niin hienoa istua jonkun vanhan kiinalaisen mummon ja papan kanssa teemukin ääressä ja jutella aidosti siitä, mitä he elämästään ja Kiinasta ajattelevat. Koska en ole päässyt kokemaan tuota, olen tyytynyt seuraaviin kirjoihin:

- Chang Jung: Villijoutsenet sekä MAO
- Larry Engalman/ Emily Wu: Kuin höyhen myrskytuulessa
- Pekka Mykkänen: Isonenä kurkistaa Kiinaan
- Qiu Xiaolongin dekkarit

Mykkäsen kirja on nopeasti ja helposti luettava kirja, josta saa vastauksen moneen Kiina -aiheiseen kysymykseen. Villijoutsenet ja Kuin höyhen myrskytuulessa ovat romaaneja, mutta ne lukemalla saa hyvän käsityksen Kiinan historiasta. Surullista, mutta helppoa luettavaa. MAO on kattava paketti kyseisestä herrasta, mutta ihan pirun raskasta luettavaa. Tämän hetkinen suosikini on Qiu Xiaolongin dekkarit, jotka kertovat shanghailaisesta ylikomissariosta, mutta samalla myös Kiinan politiikasta, Kiinasta ja Shanghaista. Erityisesti minua kiehtoo se, että tapahtumat sijoittuvat kulmille, joita tallailen päivittäin. Voin mielessäni nähdä tapahtumat ja välillä olen jopa varma tietäväni rakennukset, joista Qui kirjoittaa.

Suosittelen Kiina- aiheisia kirjoja kaikille Kiinaan muuttoa suunnitteleville tai täällä asuville. Olen aika varma, että kulttuuria ja historiaa tuntemalla, tätä maata ja näitä ihmisiä sietää paremmin. En tarkoita, että huijaava taksikuski, syljeskelevä patapää, etuileva kinkki tai räyhäävä idiootti olisi jotenkin siedettävämpi, mutta jollain tapaa heitä ymmärtää paremmin. Systeemi on mätä, ei niinkään ihmiset! Osa kyseistä kirjoista löytyy Shanghain suomalaisten kirjastosta!

Jos taas pohdin sitä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin, en keksi kuin yhden asian. Olisi pitänyt sinnikkäämmin etsiä ayia, johon Seelakin olisi ihastunut. Ayien palkkaaminen ja etenkin irtisanominen ei vaan ole mitään herkkua puuhaa. Koska alku Shanghaissa oli ankeaa ja ahdistavaa, en yksinkertaisesti jaksanut lähteä tuohon rumbaan, varsinkaan, kun en voinut olla varma, että sellainen löytyy. Sekin olisi ollut kurjaa, että palkattuani 10 ayia, olisin todennut toisen olleen sittenkin se paras. Elämäni olisi kuitenkin ollut helpompaa, mikäli meillä olisi ollut ayi, jonka kanssa Seela olisi halunnut viettää aikaansa. Mutta mielestäni ihan hyvä saavutus, kun tuo oli ainoa asia, mitä kadun. Muuten olen touhunnut ja tehnyt, mennyt ja tullut niin, ettei mikään harmita!

Jokainenhan rakentaa shanghainelämänsä itse. Toiset päättävät jo Suomesta lähteissään, etteivät ole maanmiestensä kanssa missään tekemisissä, asuvat paikallisten keskuudessa, opettelevat kielen, integroituvat osaksi uutta kaupunkiaan jne. Vastakohtaisesti toiset asuvat länsmaalaisten kanssa alueilla, missä kiinalainen on harvinaisuus, pärjäävät hyvin englannillaan ja keskittyvät toiminnoissaan kaikkeen länsimaalaiseen. Itse luulen asettuvani tuohon puoleen väliin. Asun länkkäricompoundissa kiinalaisten keskuudessa. Pidän enemmän Shanghain kiinalaisista kuin länsimaisista asioista syystä, että ne vain yksinkertaisesti kiehtovat minua. Kolmen ensimmäisen kuukauden jälkeen opin nauttimaan siitä, että asun kaukana suomalaistihentymistä. Minulla on hyviä suomalaisia ystäviä ja aktiivinen Shanghain suomalaisten -yhteisö ympärilläni, mutta tavallaan saan elää ylhäisessä yksinäisyydessäni kiinalaisten, jokusten länkkäreiden ja ulkomaisten ystävieni kanssa. Ei ole oikeaa ja väärää tapaa elää elämäänsä Shanghaissa, tärkeintähän on se, että tekee elämästään sellaisen, mikä sopii itselle.

Kiina -piinaa voi vähentää pakottamalla itsensä liikkeelle. Pieni kävelylenkki kodin ympärillä, päivittäin hieman eri reittiä piristää kummasti. Kun istahtaa kadunkulmaan ja katselee ympärilleen, huomaa seuraavansa samanaikaisesti komediaa, draamaa, trilleriä ja kauhua. Eräs suomalainen totesi, että pelkästään kaupassa käyminen on noita kaikkea, mutta lopulta se saa kuitenkin paremmalle mielelle, kuin kotona nyhjöttäminen. Olen ihan samaa mieltä. Toki se, että kävelylenkki tai kaupassa käynti aiheuttaa sairaanloista ahdistusta ja masennusta, on ihan eri juttu.

Ikäväkseni olen huomannut, että suomalaiset osaavat olla todella ilkeitä toisilleen. Mustamaalataan, arvostellaan ja syrjitään toisia. Tuo tuntuu itsestäni aivan käsittämättömältä, syystä, että olen aina ihan innoissani tutustessani uusiin ihmisiin tai saadessani ylipäänsä suomalaista seuraa. Jos törmään sattumalta maanmieheeni, olen juuri se juntti, joka alkaa heti höpötella. Ja jos joku vain vähän vihjaisee kaipaavansa seuraa, kutsun kärppänä kahville, sillä minulla on harvoin liikaa ihmisiä ympärilläni. Johtuneeko sitten siitä, ettei suomalaisia juuri kulmillamme pyöri, joten on luksusta juoda kahvia ja höpötellä omalla äidinkielellä. Ihan sama, mutta ihmisten tarkoituksellinen loukkaaminen on kyllä ihan höpöä ja lapsellista puuhaa, aikuisten ihmisten pitäisi tietää se, sillä lapsillekin niin opetetaan!

Yritin ladata tekstin sekaan hienoja kuvia tavaratalojen joulukoristeluista, mutta eipä onnistunut. No, ei pidä valittaa nyt, kun netti vihdoin ylipäänsä toimii. Huomenna virittäydymme taas joulutunnelmiin, kun menemme lauleskelemaan joululauluja Shanghain suomalaisten kanssa. Paikalle taitaa tulla myös se feikki, kumilenksuton joulupukki, katsotaan, mikä on Seelan kommentti tällä kertaa!

maanantaina, joulukuuta 6

Itkeä vai nauraa?

Nyt, kun Shanghainelämää on jäljellä vain yksi kokonainen ja yksi vajaa viikko, en oikein tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja vähitellen esimerkiksi Suomen kylmyys on alkanut pelottaa. Asiat, joita ennen kaipasin, alkavatkin pikkuhiljaa muuttua mielessä möröiksi. Mutta onneksi lähestyvä muutto saa suupielet kuitenkin pääasiassa ylöspäin, joten positiivisellä mielellä mennään. Juuri eilen kuljeskelimme compoundimme sisäpihalla ja pohdin, etten ole kaivannut entiseen kotiimme kertaakaan. En vain yksinkertaisesti ole ajatellut koko kotia. Samoin, kuin tajusin viime kesänä, etten (anteeksi vain Shanghai) suonut tälle kaupungille ajatustakaan kuin vasta pari päivää ennen paluutamme. Niin luulen käyvän lopullisen paluunkin kanssa. Itkeä tillitän pari viimeistä päivää, mutta Suomessa koko Shanghainelämä tuntuu kaikaiselta unelta, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Tytöt leipovat pipareita!

Paluu keskelle joulua ei tunnu tällä hetkellä ollenkaan huonolta idealta, sillä kaiken joulusutinan keskellä voi ehkä vielä hetkeksi unohtaa ison elämänmuutoksen. Ja toivottavasti saamme huijattua lapsetkin vähän kuin joulun varjolla mukaan suomalaiseen arkeen.

Viime viikolla metsästimme joulumieltä lähtemällä katsomaan suomalaista joulupukkia Time Square –tavarataloon Huaihai Lulle. En alunperin aikonut lähteä tuonna ollenkaan, mutta sitten tajusinkin, että paikkahan on melko lähellä meitä. No, joulumieli jäi lähinnä haaveeksi , kun odottelimme kaksi tuntia tilaisuuden alkua. Kun se lopulta alkoi, lavalle passitettiin italialaislapsista koostuva kuoro. Kun he lopettivat, lava täyttyi laulavista kiinalaislapsista. Joulupuksita ei ollut tuossa vaiheessa tietoakaan. Pahinta tuosta odottelusta ja patsastelusta teki se, että liian monta suomalaista pellavapäätä yhdessä ei ole toimiva juttu Kiinassa. Kaikki olivat lähinnä kiinnostuneita meidän lapsista, muut saivat laulaa lirutella ihan keskenään. Paikalle palkatut oikeat valokuvaajat (ja kymmenet muut kiinalaiset) eivät edes huomanneet esityksiä, kun kirjaimellisesti metsästivät suomalaislapsia. Mahtaa tavaratalo olla tyytyväinen siihen, mitä tilaisuudesta on tallentunut kameroihin. Lopulta pääsimme livahtamaan joulupukin juttusille ennen lauluesitysten loppua, joten pääsimme jututtamaan pukkia suht rauhassa. Tuon jälkeen bongasimme viinitarjoilun, mistä kävin nappaamassa lasin viiniä, pakkasin lapset taksiin ja palasimme ihanan rauhalliseen kotiimme. Ja kaiken tuon säätämisen jälkeen Seela totesi kotona ”Äiti, miksi sillä pukilla ei ollut sellaista kumilenksupartaa, niin kuin pukeilla aina Suomessa on?”

Ella odottaa pukkia!

Tostaiaamuna ”leikimme” Seelan koulussa kirpputoria. Jokaisella lapsella oli oma myyntipöytä, mistä saadut tulot lahjoitettiin anhuilaiseen orpokotiin. Saavuin paikalle n. viisi minuuttia myöhässä, ja Seelan pöytä oli jo tyhjä. Sharlenen lahjoittamat tavarat tekivät siis nopeasti kauppansa. Itse sijoitimme kahteen laukkuun ja kirjaan, jotka toivottavasti mahtuvat mukaamme Suomeen. Rahan lisäksi lahjoitimme lapsille kymmeniä kiloja riisiä, ruokaa, maitojauhetta, vaatteita, peittoja, pyyhkeitä ja leluja.

Lauantaina vietimme hulvattoman hauskat itsenäisyysjuhlat Shanghain suomalaisten kanssa. Flipper –bändi oli loistava, ruoka hyvää ja seurakin mitä mainiointa. Tulipa kyllä naurettua posket kipeiksi ja tanssittua jalat hapoille. Jos minä yleensäkin hakeudun baarissa Suomi-poppipuolelle, kuullosti kotimainen Shanghaissa vielä entistäkin paremmalta. Kemut päättyivät puoliltaöin ja saimme kyydin kotiin naapurin kuskilta, joten sunnuntain rasitteena oli lähinnä vain väsymys. Mutta olipas kyllä oikeasti ihan älyttömän hauskaa ja pukukin osoittautui oikein hyväksi!

Näitä uhkasin syödä monta, mutta maistuivat aivan kiinalaiselta voilta, mikä ei todellakaan ole herkkuani. En syönyt montaa!


Pimut alkuillasta!


Pariskunta alkuillasta! Isä nukkuu, kuten Ella sanoi!


Pariskunta loppuillasta! Ei nukuta enää yhtään :)


Kaverukset koreana!


Ja ehkä vielä vähän koreampana :)


Loistava bändi!


Kinkit ihmettelevät!

Seela on päässyt eroon super- raivostaan, ja nyt hakkaan päätäni seinään Ellan kanssa. Uskon, että Ella on elänyt liian suuren osan elämästään kiinalaisten seurassa, ja imenyt itseensä liikaa käytöstä, mitä minä en voi ymmärtää. Välillä tuntuu, että tytöllä on järjettömän kova pää! Seelahan on ollut ana järjettömästä temperamentistaan huolimatta kiltti lapsi, kiellot ovat menneet jakeluun muutamalla ärähdyksellä ja viimeistään jäähypenkillä. Ellalle kun ärähtää, istuttaa tyttöa jäähypenkillä, uhkaa, kiristää ja lahjoo, tyttö vain toteaa ”hahhahh”, ja tekee samat tyhmyydet uudestaan. Voihan plaah!!!! Ja asiaahan ei tietenkään yhtään helpota se, että ayin seurassa kaikki säännöt vesittyvät, sillä niitä ei ole!

Tytöt leikkivät uimarantaa!

Jos aiemmin valitin, että hotellihuoneemme nettihyhteys on hidas, se olikin ihan kiva juttu. Sillä nyt se on sitten ollut kokonaan poikki perjantaista asti. Tuskaa, tuskaa, tuskaa... Kirjoittelen tätä tekstiä hotellin aulassa, sillä tämä on ainoa paikka, missä yhteys pelaa. Olen valittanut asiasta nyt kolme kertaa, mutta saanut aina saman vastauksen ”Hihihhhihhiiih, no working today, maybe tomorrow!” Niin kiinalaista, niin kiinalaista...

Mutta kaikesta valituksesta huolimatta, hauskaa itsenäisyyspäivää kaikille! Kävin perjantaina manikyyrissä kahden ystäväni kanssa, joista toiselle valitsin kynsien mallin ja värin. Kyntemme viettivät järjettömän hauskat juhlat lauantaina ja sunnuntaina niistä yhdet lensivät Suomeen. Tänään nuo kynnet kättelevät Tarjaa. Katsokaahan tarkkaan, voi kun olisin itsekin näkemässä!!!

Shanghain suomalaiset viettivät itsenäisyysjuhlaa ;)

perjantaina, marraskuuta 26

Pikkuinen joulu!

Näkymä makkarimme ikkunasta kirkkaana päivänä, kun ilma on puhdas. Näinä aamuina on kiva herätä, kun tietää, ettei ulkona okseta ja päivästä selviää melko varmasti ilman päänsärkyä!

Sama näkymä "hieman" huonompana päivänä. Kuva on otettu viikko sitten lauantaina, jolloin ilma oli ehkä pahin Shanghainelämäni aikana. Kuten ystäväni Lotta totesi, on hassua, kun näkee ilman, jota hengittää. Sen myös haistaa ja tuntee keuhkoissaan.

Tänäkin vuonna lähetämme Seelan leikkikoulun kanssa ruokaa ja tavaraa Anhuin orvoille. Lahjoituksen teemme Mifan Mama -järjestön (http://www.mifanmama.com/welcome.html) kautta. Jos olisin tiennyt asiasta kolme viikkoa sitten, olisivat orvot saaneet monta kassillista vaatteita, leluja ja muuta tavaraa. Nyt surkuttelin Sharlenelle, ettei minulla yksinkertaisesti ole mitään lahjoitettavaa, kaikki ylimääräinen päätyi hyväntekeväisyyteen ayin tai siivoojien kautta. Tuosta intoutuneena Sharlene siivosi kaappejaan ja toi meille tänään kolme kassillista leluja ja vaatteita. Seelalla ja Ellalla oli siis ensimmäinen joulu, kun lelut kaivettiin kasseista ja niillä jaksettiin leikkiä ihan koko, ja näin jälkikäteen ajateltuna, jopa ilman tappelua! Kuinkahan saan tytöt uskomaan, etteivät lelut ole heille vain lapsille, joilla ei ole äitiä eikä isää, kuten Seela sanoo.

Viime vuonna en tainnut viettää yksiäkään pikujouluja. Tänä vuonna tiedossa on onneksi ainakin yhdet, kun päätimme juhlistaa joulua Suomi -muskarilaisten kanssa ilman lapsia. Kovin jouluisethan meidän kekkerimme eivät ole, sillä menemme syömään teppanyakia! No, koko joulutunnelma on tällä hetkellä täysin hakusessa, enkä usko sitä juuri löytävänikään ennen Suomeen paluuta. Koska minkäänlaista jouluhössötystä (telkkarissa, tavarataloissa, mainoksissa, lasten puheissa jne.) ei ole havaittavissa, ei Seelakaan juuri osaa joulusta haaveilla. Joulupukistakin hän totesi, että niitä on olemassa vaikka kuinka monta, kun kaikki näyttävät erilaiselta. Ja tokihan kaikilla mailla on omat pukkinsa, kun puhuvat niin montaa kieltäkin.

Hotellielo maistuu edelleen makealta. Jotenkin tämä minimaalinen tavaramäärä on äärettömän rentouttavaa. Uskon, että mieli pysyisi paljon tasapainoisempana, kun pyrkisi muutenkin elämään pienemmällä romumäärällä. Ja siis aivan äärettömän hyvä todeta tämä nyt, kun on juuri hamstrannut hullun lailla kamaa konttiin.

Hotellissa katsotaan DVDtä näin...

...tai näin!

Leluksi kelpaa lähes mikä vaan. Ella asetteli Sharlenen lahjoittamat pehmolelut riviin ja "kuivaa" niitä hiustenkuivaajalla!

Seela puolestaan taikoi itseleen sukset hotelli -släbäreistä. Harjoitteli kuulemma Suomeen paluuta ajatellen :)

Muuten päivämme kuluvat ihan siihen samaan, vanhaan malliin. Maanantaina istuin leikkikoulun aamukahvilla japani- ja jenkkimammojen kanssa. Hauskaa porukkaa, vaikka nuo japanilaiset ovatkin niin asiallisia ja rauhallisia. Sain myös vihdoin ja viimein varattua itselleni hammastarkastusajan, kun ajattelin vielä hyödyntää viimeisetkin rippeet vakuutuksesta. Toivotaan, ettei ensi keskiviikon käynnistä seuraa hammasepisodia nro 2. Seelan kanssa on välillä helpompaa, välillä vaikeampaa. Keskiviikko oli ihan horror -päivä (anteeksi Tarja ja Silja), mutta eilen ja tänään on menty ihan ilman raivokohtauksia. Ella puhuu päivä päivältä enemmän ja hauskuuttaa minua jutuillaan.

Itse yritän pähkäillä, pitäisikö vielä järjestää jonkinlaiset läksiäiset. Suoraan sanottuna, en millään jaksaisi. Lähimpiä ystäviäni näen pari kertaa viikossa, lisäksi saan viettää isommalla porukalla nuo pikkujoulut ja kaiken lisäksi juhlistamme tänäkin vuonna itsenäistä Suomea hienoissa merkeissä. Jotenkin ajattelen, että nuo itsenäisyyspäivän juhlat ovat se piste i:n päälle täällä Shanghaissa. Viime vuonnahan kemuissa oli hurjan hauskaa, ja jotenkin minulla on tunne, että juhlat ovat tänä vuonna vielä hauskemmat (lue: rennommat). Johtuen ehkä siitä, että ne pidetään jo lauantaina 4.12., jottei seuraava päivä ole työpäivä. Eikä Suomesta saapuva Karoliina Kallion tähdittämä Flipper -bändikään varmasti tunnelmaa latista. Odotan jo niin innolla, että saamme vetää juhlapuvut niskaamme ja pääsemme kuuntelemaan hienon bändin musisointia. Seelahan täytyy vielä lahjoa jäämään ayin kanssa, mutta se menee oletettavasti vanhan kaavan mukaan. Seela lahjotaan, tyttö jää ayin kanssa ja loppu on täysi arvoitus. Ainoa ketä säälin, on ayi!

Vaikka aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, pystyy sitä katsomaan paljaalla silmällä, eikä edes häikäise. Aurinkolasin virkaa hoitaa kaupungin yllä leijuva saastepilvi. Katselin tänään kuvan auringonlaskua keittiön ikkunasta ja totesin, että Shanghaissa aurinko ei laske horisonttiin vaan saastepilveen.

Seela oli tänään jo nukahtamaisillaan yöunille, kun hän yhtäkkiä havahtui ja kävimme seuraavan keskustelun.

- Seela: Meidän pitäisi äiti rasvata naamamme vähän useammin.
- Minä: Jaa, miksi?
- Seela: Naamasta tulee muuten ihan kamalan röpelöinen, jos sitä ei rasvaa usein.
- Minä: Aha, mistäs sinä sellaista olet kuullut?
- Seela: Miss Rachel kertoi leikkikoulussa ja näytti kuvankin sellaisesta röpelöisestä tädistä.
- Minä: No, onneksi me rasvataan sinun naama aina iltaisin, niin sinusta ei tule röpelöinen.
- Seela: Niin, kun tiedätkö, että jos on röpelöinen naama, niin kukaan ei halua pussata.

Ja samainen neiti haluaa nykyään kulkea leikkikoulumatkansa Marcuksen kanssa kaulakkain. Puolessa välissä tiemme eroavat, jolloin Seela ja Marcus huutelevat toisilleen niin lujaa kuin keuhkoista lähtee "I love you" lähes kotiovilleen asti, vaikka tässä metelissä kuuloetäisyys on loppunut jo ensimmäiseen kortteliin.

lauantaina, marraskuuta 20

Helpotuksen huokaus!

Muuttopuuhissa!

Tällä viikolla olen saanut huokaista helpotuksesta sekä fyysisesti että henkisesti. Fyysisesti syystä, että raahauduin vihdoin maanantaina lääkäriin pahentuneiden astmaoireiden vuoksi. Lääkäri totesi viimeaikaisen järkyttävän huonon ilmanlaadun, muuttostressin ja riittämättömän lääkityksen olleen hieman liikaa keuhkoilleni ja määräsi kunnon hevoskuurin, neljä päivää kortisonia ja uusinta tekniikkaa oleva piippu, josta insinöörikin oikein innostui. Mutta uskokaa tai älkää, elämä on paljon helpompaa, kun pystyy hengittämään. Ei tarvitse hidastaa menoaan vain hengitelläkseen tai yskiäkseen, ja yölläkin pystyy ihan nukkumaan. Kylläpäs helpotti!

Henkistä helpottajaa ei ole vaikea arvata. Muutto on täällä päässä onnistuneesti ohi ja nyt vain viettelen leppoisia (elämähän on tosi leppoisaa kahden pienen kanssa) viimeisiä viikkoja tehden kaikkea kivaa. Lauantaina raahasimme (siis Kalle raahasi ja KIROSI, kun olin kieltänyt palkkaamasta muuttofrimaa) kamamme hotelliin. Tavaraa siirtyi aika paljon, mutta onneksi suurin osa oli ruokaa, taloustavaraa, kukkia jne., mitkä lahjoitan sitten lähtiessämme eteenpäin. Suomeen matkalaukuissa vietävä tavaramäärä pysyi melko hyvin kontrollissa.

Seela lähdössä lauantai -iltana uuteen hotellikotiin. Mukana tärkeimmät, eli uusi koululaukku, Rupsu -koira ja unirätti. Kuva kertoo kaiken oleellisen :(

Sunnuntain muuton osalta tehtäväksemme jäikin vain vahtia, etteivät miehet pakkaa vuokranantajan tavaroita, ja se menikin meidän kannalta erittäin leppoisasti. Kiinalaiset hoitivat hommansa enemmän kuin ammattimaisesti ja yllättivät erittäin positiivisesti. Neljässä tunnissa kotimme oli pakattu 99 laatikkoon ja siirretty autoon. Eikä tainnut olla ihan ensimmäinen kerta, kun nuo miehet askartelivat pahvista mitä erilaisempia virityksiä, sen verran näppärästi tavarat tuli paketoitua.

Astiat laatikkoon!


Polkupyörä :)


Sohva!


Seelan jakkara! Otimme Seelan kanssa kuvan yhdessä, jotta voimme sitten muistella tapahtunutta, kun puramme jakkaraa paketista Suomessa.


Olohuone ja kaksi työnjohtajaa!


Makuuhuone!


Ella ei viitsi murehtia! Ainakaan, kun saa olla ayin sylissä keksipaketti kädessä :)


Ayi ja Seela poseeraa!


Seela kulutti aikaansa valokuvia räpsien. Kaikki mahtuivat kuvaa, juuri ja juuri! Jos jaksan, teen postauksen Seelan valokuvista "Muutto Seelan silmin!".

Lapsemme paljastivat kaiken härdellin keskellä todelliset luonteensa. Seela sai itkupotkuraivareita, huusi, kijui ja raivosi tuskaansa, kun koti ”tuhottiin”. Ella touhuili omiaan, kunnes alkoi vedellä sikeitä Seelan sängyllä miesten paketoidessa vieressä. Pakkausteipin repiminen ja pahvin leikkaaminen mattoveitsellä saivat aikaan niin makean metelin, että Ellan uni vain parani. Ella ”the sopeutuja” ei ole siis ollut moksiskaan koko muutosta, mutta Seela on ollut koko viikon NIIN pahalla päällä, että luulen itse välillä tulevani hulluksi. Tyttö potkii, lyö, huutaa, raivoaa ja tekee kaikkea typerää, mikä ei ole yhtään Seelan tapaista. Ainoa lohtuni on, että tuo päättyy, hhmmm, joskus!

Kämppä tyhjennetty, siivottu, avaimet luovutettu ja uudet, potentiaaliset asukkaat mittailevat asuntoa, mutta Ella vain vetelee sikeitä. Ella olikin viimeinen uloskannettu omaisuutemme :)


Tyhjä koti!


Sänky odottaa uusia unia!


Äiti ja isä ovat vähän väsyneitä! Seelan ottama kuva sunnuntai -iltana uudessa kodissa!

Hotellielo on ollut helpompaa kuin oletin. Ajattelin, ettemme saa tehtyä asunnosta kotia, mutta käsitykseni muuttui, kun levitimme romumme ympäriinsä. Oli aivan loistava veto jäädä vanhaan pihapiiriin, iltapäivät ovatkin kuluneet vanhojen kavereiden kanssa entisissä merkeissä. Maanantaina ajattelin ottaa muutaman valokuvan ikkunasta, kun oli hieno, kirkas sää. Huomasin, että talojen välistä alkoi nousta savua, ja hetken päästä tajusin, että kyseessä täytyy olla isompi palo. Kurkkaus nettiin osoitti, että lähellämme palaa pilvenpiirtäjä. Niimpä katselin paloa ikkunasta ja pohdin, oliko mitään järkeä muuttaa 3. kerroksesta 32. kerrokseen. Seela hoki ”kun on tulipalo, ei saa käyttää hissiä”, Ella ihaili helikoptereita ja jankutti ”isä tulee, isä tulee!”. Palon alettua meni varmaan tunti ennen kuin kuulin ensimmäiset paloauton sireenit. Mihinkäs hälytysajoneuvot tuolla liikenneruuhkassa pääsevät, kun kaikilla kiiluu silmissä ”minä ensin!” -katse, eikä kukaan väistä, tai ei yksinkertaisesti edes mahdu väistämään.


Talojen takaa alkoi tuprutella savua!

Olin viikolla niin iloinen, kun löysin ayillemme uuden työpaikan. Compoundissamme asuva jenkki –perhe etsii uutta ayia. Perheessä on kaksi tyttöä, heiman omiamme nuorempia. Molemmat aloittavat tammikuussa kokopäiväisen koulun. Kovin raskaasta työstä ei siis olisi kyse. Ilolla kerroin ayille mahdollisesta uudesta työstä, mihin ayi totesi ”No, no, no, I don’t like that family. I don’t go there!” Aha, ei siis kiinnostanut. Jos meillä länkkäreillä on tiedossa ayit, keitä ei kannata palkata, ilmeisesti ayeilla on oma tietotoimistonsa perheistä, minne ei haluta töihin! Itse olen erittäin kiitollinen omallemme, jos hän jaksaa meitä vielä kuukauden. Ayin päivät kuluvat nimittäin pitkälti sohvalla makoillen ja telkkaria katsellen. Eipä ole paljon hotellikodissamme ayille hommia!

Kalle lähti aamulla pikavisiitille Suomeen. Tarkoituksena on aloitella pientä pintaremonttia kotiimme. Olen siis tyttöjen kanssa keskenäni muutaman päivän. Onneksi myös Sharlene on poikien kanssa yksin koko viikonlopun, joten naapurista löytyy innokasta seuraa. Tänään oli aivan loistava ilma ja aamulla olimmekin porukalla kolme tuntia viereisessä puistossa. Lopulta päädyimme vielä pitsalle, kun kaikki olivat jo liian väsyneitä ja nälkäisiä tehdäkseen ruokaa. Illalla nautimmekin ystävien seurasta kotona, joten ensimmäinen yh- päivä on onnistuneesti pulkassa.

Yksi asia tässä hotellielossa ottaa minua todella päähän, hidas nettiyhteys. Tai en oikeastaan tiedä, onko kyseessä hidas yhteys, vai mikä, kun en pääse käsiksi Facebookiin. Vpn -yhteyteni takaa sen, että saan esim. luettua ja päivitettyä blogia, mutta FB ei jostain syystä toimi. Myönnän, olen FB-riippuvainen, etenkin nyt, kun ei ole yksinkertaisesti mitään järkevää tekemistä.


Näkymä länteen! Tuon korkean hotelli-/ toimistorakennuksen valmistumista olen odotellut kohta kaksi vuotta. Olin kuvitellut näkeväni sen valmiina, mutta toisin kävi, kovin on keskeneräinen. Kuljemme siitä ohi päivittäin ja Seela toteaa melkein joka kerta "Hassua, ei ole vieläkään valmis". Vasemmassa alareunassa compoundimme!


Se pienempi joki, eli Suzhou Greek. Tänä aamuna ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta niin likainen, ettei joen toisella puolella olevia rakennuksiakaan näkynyt!


Coumpoundimme ylhäältä käsin katsottuna.


N-S Elevated Roadin ruuhkan voi tarkistaa ikkunasta. Kuva on otettu maanantaina keskellä päivää, eli ei ruuhkaa :)